Asema

Poimintoja viihteen paremmalta puolelta

Avainsana-arkisto: Bernard Herrmann

Hitchcock (2012)

hitchcock julkkaViime viikolla kirjoitin Asemassa My Week with Marilyn -elokuvasta, joka käsittelee menneiden vuosikymmenten ikonisinta Hollywood-tähteä. Myös tämänviikkoisen elokuvakatsauksen keskushahmo sijoittuu samaan ympäristöön ja samalle vuosikymmenelle. Muissa suhteissa elokuvan päähenkilö ei kuitenkaan voisi erota juuri enempää viime viikon elokuvan Marilynista. Kyseessä on kaksi vuotta sitten ensi-iltaan tullut Hitchcock.

Elokuva pohjautuu Stephen Rebellon kirjaan Alfred Hitchcock and the Making of Psycho. Alkuperäisteoksen nimi kuvaa myös elokuvan sisältöä paremmin kuin elokuvan varsinainen nimi. Elokuva ei nimittäin ole lavea elämäkertaelokuva, kuten lyhyestä ja iskevästä nimestä voisi päätellä, vaan kuvaus siitä, kuinka Alfred Hitchcock teki tunnetuimman elokuvansa Psykon. (Jos lukijoiden joukossa on oikeasti joku, joka ei tätä klassikkoa ole vielä nähnyt, nyt on hyvä tilaisuus korjata asia: Yle Teema esittää Psykon ensi perjantaina eli 25.7.2014. Spoilerikammoisten Psyko-neitsyiden kannattaa jättää sekä Hitchcockin katsominen että tämän tekstin lukeminen myöhemmäksi, sillä Psykon juonen kulmakohtia käsitellään molemmissa.) Vaikka Hitchcockin aihe on dramaattinen ja elokuvahistoriallisesti kutkuttava, ei katsojan kannata hirttäytyä elokuvan tosipohjaisuuteen: kyseessä on fiktiivinen elokuva, joka mukailee enemmän tai vähemmän säntillisesti todellisia tapahtumia.

Kahlittu jättiläinen

On vuosi 1959. Suuri ja mahtava Hitchcock (upea Anthony Hopkins) on vaikeuksissa. Hän on kuuluu maailman vaikutusvaltaisimpiin ohjaajiin, mutta ei halua ohjata enää ties kuinka monetta kertaa trilleriä, joka noudattelee samaa kerronnan ja ilmaisun kaavaa. Ikäkin alkaa painaa. Siitä huolimatta – tai juuri sen vuoksi – Hitchcock haluaa tehdä jotain uutta. Kun hän saa käsiinsä Robert Blochin tuoreen kauhuromaanin, josta kukaan koko Hollywoodissa ei halua ohjata elokuvaa, hänelle valkenee, mitä tuo ”jokin uusi” käytännössä tarkoittaa. ”Graphic elements of brutal violence, voyeurism, transvestitism and incest” – Psyko on tarina Hitchcockin makuun.

HITCHCOCK-hitch

Hänen ylhäisyytensä.

Asiat eivät kuitenkaan etene Hitchcockin toivomalla tavalla. Hitchcockin kotitalli Paramount ei halua rahoittaa elokuvaa, joten tuotantobudjetti on revittävä jostain muualta. Yleinen mielipide tuomitsee Psykon mauttomaksi, halvaksi ja väkivaltaiseksi roskaksi, eikä kukaan innostu Hitchcockin ajatuksesta adaptoida romaani elokuvaksi. Hitchcock ei kuitenkaan anna periksi, vaan perustelee vaimolleen Almalle (Hellen Mirren):

Do you remember the fun we had when we started out all those years ago? We didn’t have any money then, did we? We didn’t have any time, either, but we took risks, do you remember? We experimented. We invented new ways of making pictures because we had to. I want to feel that kind of freedom again.

HITCHCOCK-alma

Alma-vaimo ei haluaisi luopua uima-altaasta.

Nämä Hitchcockin sanat kertovat elokuvateollisuudesta jotain sellaista, millä on paljon yksittäisen elokuvan tuotantoprosessia laajempi merkitys. Aloitteleva, rahaton ja nimetön elokuvantekijä joutuu kokeilemaan ja keksimään uutta. Jos hän ei sitä tee, ei kukaan kiinnostu hänestä tai hänen tekemisistään. Vanhan konkarin taakka on päinvastainen: toivotaan aina sitä samaa, toimivaksi todettua kaavaa (ja paradoksaalisesti edellytetään samalla myös uusiutumista). Nuori, köyhä ja vapaa – vanha, rikas ja kahlittu. Menestysohjaajan urapolku kulkee ojasta allikkoon.

Toinen elokuvassa painotettu, laajemman relevanssin seikka liittyy elokuvien kaupallisuuteen. Mikäli elokuvan kertomaa tarinaa on uskominen, Psyko syntyi valtavassa taloudellisessa paineessa,  joka muuttui nopeasti myös ahdistavaksi henkisesti paineeksi. Nyt tiedetään, millaiseksi kassamagneetiksi Psyko sittemmin osoittautui. Opetus: rahan ja elokuvan välinen epäpyhä liitto ei suinkaan ole postmodernin ajan keksintöä, vaan elokuva on aina joutunut mukautumaan talouden muovaamiin olosuhteisiin.

Elokuvasta nousee esille myös ajatus siitä, että elokuva-alalla on taottava juuri silloin kun rauta on kuumaa. Psyko on oivallinen esimerkki ripeistä liikkeistä: kirjailija Blochia inspiroinut Ed Gein nousi julkisuuteen vuonna 1957, romaani ilmestyi vuonna 1959 ja elokuva vuonna 1960. Tällä kirjoitus- ja kuvausaikataululla ei ole ehditty kattoon juuri syljeskellä.

Klassikko veitsen terällä

Hitchcock on kiinnostava elokuva myös tapauskertomuksena yhden klassikon historiasta. On hirvittävää ajatella, että yksi kauhuelokuvan merkkiteoksista on ollut vähällä jäädä tekemättä tuotantoyhtiön epäuskon vuoksi ja että elokuva toteutettiin vain yhden miehen peräänantamattomuuden takia. Mutta jälkiviisaan on helppo ihmetellä. Etukäteen ei mestariteosta tunnista kukaan, tarkkanäköisimmätkin voivat sellaisen vain aavistaa.

Psyko on tullut tunnetuksi elokuvana, jonka päätähti kuolee ennen kuin elokuvan mitasta on kulunut puoliakaan – varsin uskalias ratkaisu tuohon maailmanaikaan. Leighiä elokuvassa esittää Scarlett Johansson, joka on rooliin varsin kummallinen valinta. Leigh edustaa melko klassisen kaunottaren tyyppiä, jonka eleissä ja pukeutumisessa on sensuelli sivumaku. Leighin viileään eleganssiin verrattua Johansson näyttää pulleine huulineen, irtoripsineen ja avoimine kaula-aukkoineen halvalta ja tyrkyltä. Ongelma ei ole (pelkästään) Johanssonin olemuksessa, vaan myös maskeerauksessa, puvustuksessa ja kuvauksessa, jotka kaikki tukevat hutsahtavaa vaikutelmaa. Ideana on kenties ollut muovata Johanssonin roolihahmo nykypäivän standardeilla samanlaiseksi hahmoksi kuin Leigh oli 50-luvulla: seksuaalisesti latautuneena kaunottarena. Valitettavasti elokuvan autenttisuus kärsii tämän ratkaisun johdosta, sen verran rajusti 2010-luvun käsitys seksuaalisesti latautuneesta eroaa 1950-luvun näkemyksestä.

HITCHCOCK-scarlett

Psykon päätähti kissarajauksineen.

Johansson olisi sopinut olemuksensa ja tyylinsä puolesta huomattavasti paremmin puputyttö Marli Renfron rooliin, jos Renfro olisi huolittu Hitchcokiin mukaan. Renfo toimi joissakin Psykon kohtauksista Leighin ”tuplaruhona” (body double), joskin siitä, käytettiinkö Renfroa kuuluisassa suihkukohtauksesta, liikkuu kahta erilaista tarinaa. Toinen hahmo, jota itse odottelin ilmestyväksi elokuvaan, on säveltäjä Bernard Herrmann, joka nosti Psykon suihkukohtauksen kamaluuden toiseen potenssiin. Puolitoistatuntiseen elokuvaan ei mahdu kuitenkaan koko totuutta maailmasta eikä edes yhdestä elokuvanhistorian klassikkotuotannosta, joten loppuviimein on hyvä, ettei henkilökavalkadia ole paisutettu Renfrolla ja Herrmannilla.

Mielipuoli terapoi

Elokuva on eräänlainen tapauskertomus myös Hitchcockista itsestään. Elokuvan kummallisuus piilee Ed Geinin (Michael Wincott) hahmossa, joka pulpahtaa silloin tällöin juttelemaan Hitchcockille. Gein on Hitchcockin alter ego, varjopuoli, joka neuvoo ja terapoi. Hitchcockin mentaali-Gein käyttäytyy ja puhuu jotakuinkin yhtä sivistyneesti kuin Hitchcock itse, eli hahmolla on kovin vähän tekemistä tosielämän hippasen säälittävän ruraali-Geinin kanssa. Geinin hamon kautta käsitellään sitä, kuinka Hitchcock paneutui elokuviensa maailmaan ja henkilöhahmojensa psyykeen. ”Beware, all men are potential murderers”, varoittaa Hitchcock vaimoaan Almaa juteltuaan olkapäällään istuvan Geinin kanssa. Valitettava tosiasia on, että taiteilijan on ymmärrettävä päähenkilöään, oli tämä millainen raakalainen tahansa – muutoin tuloksena ei ole taidetta, vaan halpahintaista eksploitaatiota tai jotain vielä banaalimpaa.

HITCHCOCK-vessa

Myös Hitchcockien kylpyhuoneessa tapahtuu kummia: Ed Gein pistäytyy vierailulla.

Hitchcockin vaimoa ja työparia Almaa käy sääliksi. Vaikka Alma leikkaa, käsikirjoittaa ja editoi minkä ehtii, talon herra kerää kaiken kunnian. Erot temperamentissa ja taiteellisessa näkemyksessä hiertävät pariskunnan välejä. Kaiken kukkuraksi kylillä liikkuu ikäviä huhuja siitä, kuinka Hitchcock yrittää kyhäillä elokuviensa vaaleatukkaisten tähtösten kanssa vähän turhankin intiimejä suhteita. Alma purkaa kiukkuaan hoitamalla puutarhaa, flirttailemalla pariskunnan yhteisen tutun Whitfield Cookin (Danny Huston) kanssa ja nipottamalla komeisiin mittoihin lihoneelle miehelleen tämän syömisistä. Hitchcock taas pakenee Gein-kuvitelmiinsa ja tulee puolivahingossa esittäneeksi murhaajaa omassa elokuvassaan.

Kaiken muun ohella elokuva on siis myös tarina avioliitosta, rakkaudesta ja vanhan pariskunnan keskinäisestä kunnioituksesta ja kumppanuudesta. Elokuvassa onkin aiheita ja temaattista ainesta niin kamalasti, että vähän ahdistaa. Silti homma saadaan pakettiin yllättävän siististi, jolloin kokonaisuudesta tulee muodollisesti kaunis ja ehyt.

SeriffinTahti1Hitchcockin näyttelijäsuoritukset, tasapainoinen käsikirjoitus ja monet muut hyveet nappaavat elokuvalle yhden seriffintähden.

Hyvät:
– Anthony Hopkins Hitchcockina, Helen Mirren Alma-vaimona
– Kyky kuvata elokuvateollisuuden laajempia toimintaperiaatteita yksittäisen tuotannon kautta
– Tapa, jolla elokuvassa heijastellaan 50-luvun arvomaailmaa ja ihanteita
– Yleisesti ottaen taidokas ja muodoltaan eheä käsikirjoitus

Pahat:
– Scarlett ”Tyrkky” Johansson Janet Leighinä

Rumat:
– Ihanan kamala suihkukohtauksen kuvaus

Kenelle: Valtavirtaelokuvan historiasta kiinnostuneille, Anthony Hopkins -faneille ja huumorin ja jännityksen omituisen yhdistelmän ystäville.

Elokuva on katsottu arvostelua varten SF Filmin julkaisemalta DVD:ltä.

Elokuvan trailerin voi katsoa alta. Kummallista kyllä, trailerissa soi parinkymmenen sekunnin ajan teema, jonka Michael Nymanin sävelsi Peter Greenawayn nerokkaaseen Kokki, varas, vaimo ja rakastaja -elokuvaan (jonka trailerin voi katsoa täältä). Mikä on näiden elokuvien välinen yhteys? Vihjataanko musiikkilainalla siihen, että molemmissa elokuvissa Mirren näyttelee naista, joka on ottanut aviomiehekseen murhanhimoisen hirviön? Vai onko tarkoitus alleviivata samankaltaisuuksia elokuvien teemojen ja aiheiden suhteen? Murhan, uskottomuuden ja ihmissyönnin aiheet vähintään vilahtavat molemmissa elokuvissa. Mene ja tiedä, hienoja elokuvia molemmat.

Mainokset