Asema

Poimintoja viihteen paremmalta puolelta

Kennedyt – minisarja (2011)

kennedys julkkaYhdysvalloiksi kutsutulla vapauden ja demokratian ihmemaalla ei ole koskaan ollut kuningasta, mutta presidentti-instituutiotaan amerikkalaiset arvostavat valtavasti. Ei tarvitse sosiologi nähdäkseen, että näillä asioilla saattaa olla jotakin tekemistä keskenään. Lähimmäs monarkiaa Yhdysvallat pääsi vuonna 1960, kun John F. Kennedy voitti presidentinvaalit. Kennedyt ovat rikkaita ja kauniita, ja he muodostavat tiiviin ja näyttävän suvun, jolla on komea historia. Siksi ei ole ihme, että heihin viitataan joskus ”Amerikan kuninkaallisena perheenä”.

Ja kun puhutaan Kennedyistä, ajaudutaan väistämättä puhumaan myös Kennedyn kirouksesta, jolla viitataan sukuun kytkeytyviin, traagisiin tapahtumiin. Niistä tunnetuin on vuonna 1963 tapahtunut John F. Kennedyn salamurha, joka on kuitenkin vain yksi säie surullisten sattumusten verkossa. Kennedyjen hankaluudet alkoivat jo 40-luvulla, kun tulevan presidentin sisaruksista kaksi menehtyi ja yksi suljettiin loppuiäkseen mielisairaalaan. Ne jatkuivat aina 90-luvulle asti, kun presidentin poika John Junior sai surmansa omituisessa onnettomuudessa.

Kennedyjen valtaan ja kiroukseen liittyy poikkeuksellisen kutkuttavaa dramatiikkaa ja mystiikkaa, eikä ole ihme, että presidentti Kennedyn ja hänen sukunsa vaiheet ovat olleet suosittu aihe elokuvissa ja televisiossa. Pari vuotta sitten Kennedy-aiheisten elokuvien ja sarjojen lista sai jatkoa kanadalais-yhdysvaltalaisesta Kennedyt-minisarjasta. Toivoin saavani nähdä sarjassa perinpohjaisen katsauksen Kennedyjen suvun noususta ja Kennedyn kirouksesta. Kahdeksassa 40-minuuttisessa jaksossa ehditään kuitenkin valitettavasti käydä Kennedyjen vaiheista läpi vain ne merkittävimmät.

Kohti Valkoista taloa

Sarjan juoni alkaa vuodesta 1960, kun John F. Kennedystä (Greg Kinnear) ollaan tekemässä presidenttiä. Takaumat kuitenkin vievät katsojan aina vuoteen 1938 asti, jolloin Johnin isä, poliitikko ja liikemies Joseph ”Joe” P. Kennedy (Tom Wilkinson) haaveilee itse presidentin pestistä. Hän kuitenkin tyrii ja panee toivonsa kuopukseensa Joe Junioriin (John Evans). Juoniorille käy toisen maailmansodan jytyssä huonosti, joten taakka lankeaa toiseksi vanhimman lapsen eli Johnin harteille.

Jo alussa painotetaan, kuinka vahvasti Kennedyjen vauraus ja menestys pohjautuvat Joen uurastukselle ja peräänantamattomuudelle. Kun isä on päättänyt tehdä pojastaan ensin senaattorin ja sitten presidentin, koko perhe mukautuu päätökseen. Rose-vaimo (Diana Hardcastle) tukee miehensä tavoitteita ja sulkee silmänsä tämän uskottomuudelta. Molemmat vanhemmat kasvattavat poikiaan kurinalaisuuteen, ahkeruuteen, määrätietoisuuteen ja ehdottomaan uskollisuuteen omaa sukua kohtaan.

Vaikka sarjassa painotetaan jatkuvasti Kennedyjen perheen yhtenäisyyttä, on yli puolet Joen ja Rosen yhdeksästä lapsesta rajattu sarjan fokuksen ulkopuolelle. Jaksoissa perehdytään ainoastaan Kennedyistä tunnetuimpien – Johnin, Bobbyn (Barry Pepper) ja heidän vanhempiensa – elämien kulkuun. Johnin ja Bobbyn sisarukset hädin tuskin vilahtavat sarjassa.

kennedys-senaattori

Kennedyn suvun tärkeimmät miehet poseeraavat valokuvaajalle vuonna 1952. Vasemmalta oikealle: vastavalittu senaattori John F., isä Joe ja tuleva oikeusministeri ja John F:n oikea käsi Bobby.

Kahden ensimmäisen jakson ajan selvennetään Kennedyjen suvun dynamiikkaa ja taustoitetaan John F:n nousua valtaan. Kolmannessa jaksossa ovet Valkoiseen taloon ovat auenneet. John F:n valtiomiestaidot joutuvat ensi kertaa todelliselle koetukselle Sikojenlahden kriisissä. Tästä eteenpäin jokaisessa jaksossa käsitellään jotakin poliittista kärhämää, johon Kennedyt joutuvat osallisiksi. Jaksoissa perehdytään aina jollain tavalla myös Kennedyjen yksityiselämään.

Kaiken keskiössä pyörii myös Jacqueline ”Jackie” Kennedy, joka suhtautuu presidentin vaimolle lankeaviin edustustehtäviin tunnollisesti. Nappisilmäinen Katie Holmes on Jackien roolissa sarjan kaunistus. Holmesissa on samaa karismaa ja tummaa kauneutta, joka teki Jackie Kennedystä tunnetuimman ja ihailluimman amerikkalaisen presidentinvaimon koskaan. Elämä fasadin takana vaikuttaa kuitenkin onnettomalta, ja Jackie ja John näyttävät pikemminkin liikekumppaneilta kuin avioparilta. Kumpikin juoksee edustustehtävästä toiseen, ja aikaa parisuhteelle tai lapsille on vaikea löytää. Lopulta molemmat piikityttävät kankkuunsa säännöllisesti amfetamiinia, joka piristää kummasti, kun yöunet jäävät vähille.

Tuttu tarina, uusi paketti

Kennedyt on väistämättäkin tehty sillä lähtöoletuksella, että katsojat tuntevat ne historialliset tapahtumat, joihin sarja pohjautuu. Tarina on siis ”spoilattu” jo ennen kuin käsikirjoitustiimi on edes aloittanut työtään. Sarjassa havainnollistuukin se tosiasia, että elokuvat tai televisiosarjat eivät ole pelkkiä tarinoita. Jos ne olisivat, ei tällaisen sarjan tekemisessä olisi mieltä. Tarina on vain yksi elementti valtavan rikkaassa ilmaisullisessa kokonaisuudessa, ja onkin mielestäni suuri sääli, jos ja kun elokuvat tai televisiosarjat nähdään pelkkinä tarinoina. Tarinoiden tyrannia on kuitenkin ymmärrettävä ilmiö, sillä tarina on kaikkein helpoin kiinnikekohta, josta audiovisuaalisen kokonaisuuden käsittelyn voi aloittaa. Menen tarinan halpaan usein itsekin: arvostelu on helpoin kirjoittaa lähestymällä elokuvaa sen kertoman tarinan kautta. – Mutta nyt eksyin jo aiheesta…

Kennedyjen tarinaa on turha kertoa, sillä kaikki tuntevat sen jo. Sen sijaan se tulee näyttää: dramatisoida, kuvittaa, lavastaa uudelleen. Uudelleen lavastaminen vaatii aina tulkintaa, ja tulkinnat herättävät aina mielipiteitä. Kennedyissä on panostettu siihen, että melkein koko Amerikan rakastama perhe esitetään sopivasti totuudenmukaisessa, mutta samalla miellyttävässä paketissa. Minun mielestäni tässä on onnistuttu hyvin. Vaikka osa Kennedyjen klaaniin kuuluneista ihmisistä oli ilmeisesti aika hankalia persoonallisuuksia, on heidätkin onnistuttu esittämään siten, että katsoja osaa ja tahtoo samastua heihin. Viittaan nyt lähinnä John F. Kennedyn vanhempiin eli isä-Joeen ja tiikeriäiti Roseen, jotka kasvattivat lapsiaan rautaisella otteella. Ei John F. itsekään ei ollut mikään ihanneihminen: presidentti hyppäsi vieraissa vuoteissa minkä ehti ja kahmi lääkkeitä pysyäkseen edes jotenkuten toimintakuntoisena. Kaikki tämä kerrotaan sarjassa avoimesti, ja silti presidentti Kennedy vaikuttaa yhä aivan vakavasti otettavalta, jopa keskivertoa taitavammalta valtiomieheltä. (Presidentin syrjähypyistä tosin vain mainitaan dialogissa. Varsinaisia vällypuuhia ei sarjassa päästä seuraamaan kertaakaan, mikä lienee harkittu ratkaisu.)

kennedys-virkaanastujaiset

Keeping up appearances: tuore presidenttipari.

Kurkistus kritiikkeihin

Moni kriitikko on sarjan tasosta kanssani toista mieltä. Kun sarjan käsikirjoitusta oli vasta alettu työstää, tekijät saivat jo vastata syytöksiin vääristelystä ja Kennedyjen perheen kuvaamisesta ”epäedullisessa valossa”. Tällaiset syytökset kaikuvat minun korvissani kovin 60-lukulaisilta – aivan kuin Kennedyt olisivat jokin pyhä ja koskematon instituutio, josta ei saa lausua pahaa sanaa. Reaktio tuo mieleen Mannerheim-elokuviin liittyvät kohut ja Kennedyjen tittelin ”Amerikan kuninkaallisena perheenä”.

Lisäksi sarjaa on syytetty saippuasarjamaisesta otteesta ja epäasianmukaisesti kirjoitetuista hahmoista. Itse en osaa yhtyä tähänkään kritiikkiin. Luulen, että omalla näkökulmallani on oma vaikutuksensa asiaan. Synnyin yli 20 vuotta presidentti Kennedyn kuoleman jälkeen. En seurannut Sikojenlahden maihinnousua tai Kuuban ohjuskriisiä uutisista silloin, kun ne tapahtuivat, en myöskään Kennedyjen yksityiselämän käänteitä tai presidentin salamurhasta syntynyttä mylläkkää. Katson sarjaa nuorena eurooppalaisena, en keski-ikääntyvänä amerikkalaisena. Atlantin toisella puolella näkökulma lienee toisenlainen: Kennedyt ovat toisella tavalla lähellä. Millään muulla en osaa näin kovasanaista kritiikkiä selittää.

kennedys-vanhukset

Myös vahvimmat vanhenevat. Kennedyjen mahtivanhemmat Joe ja Rose ehtivät todistaa neljän lapsensa (Joe, Kathleen, John ja Bobby) kuoleman.

Erityisesti syytökset viihteellisestä ja saippuamaisesta otteesta kummastuttavat. Pitäisikö poliittisen draaman olla vain rutikuivaa historiallisten tosiasioiden esittelyä? Eihän sellaista halua kukaan katsoa. Kun on kyse draamasta, on dramatisoitava. Paikoin se tarkoittaa yksinkertaistamista – esimerkiksi Kuuban ohjuskriisi oli monimutkaisempi poliittinen vyyhti kuin sarjassa annetaan ymmärtää. Myös henkilöhahmoja ja jännitteitä heidän välillään on mukailtava, jotta aikaiseksi saadaan kiinnostava televisiosarja. Mitä sitten? Asioiden tarkan historiallisen kulun voi tarkistaa historiankirjoista. Draamassa sen sijaan on loppujen lopuksi aina kyse ihmisten välisistä jännitteistä, ja tapahtumien tarkat kuvaukset saavat väistyä niiden tieltä.

Sinänsä harmi on, että sarja on puristettu vain kahdeksaan 40-minuutin mittaiseen jaksoon. Kennedyjen suvussa olisi nimittäin paljon enemmänkin kiinnostavaa kerrottavaa. Esimerkiksi presidentin siskon Rosemaryn (Laura Schutt), jolle tehtiin 23-vuotiaana lobotomia ja joka vietti loppuelämänsä mielisairaalassa, tarinassa olisi ollut aineksia kokonaisen jakson verran, jopa enemmän. Myös Kennedyjen sähläykset Marilynin kanssa ovat kiinnostava aihe, joka ohitetaan tässä sarjassa lyhyellä kuittauksella. En malta olla tässä yhteydessä mainitsematta, että Marilynia esittävä Charlotte Sullivan epäonnistuu surkeasti siinä, mistä Michelle Williams suoriutuu My Week with Marilyn -elokuvassa varsin mallikkaasti. Onneksi Sullviania ei nähdä sarjassa kuin kahdessa tai kolmessa kohtauksessa.

SeriffinTahti1Kennedyt-minisarja on mainettaan paljon parempi ja ansaitsee siis yhden seriffintähden.

Hyvät:
– Kennedyjen yksityiselämän luonteva kuvaus poliittisten suurtapahtumien rinnalla
– Poliittisten tapahtumien selkeä, mutta sutjakka kerronta (edes minä en pudonnut kertaakaan kärryiltä!)
– Katie Holmes presidentin rouvana
– Teemojen johdonmukainen kehittely
– Komeat lavasteet: Kennedyjen kartano, Valkoisen talon interiöörit

Pahat:
– Kerronnan epätasainen tempo (etenkin sarjan päätösjaksossa)
– Melko konservatiivinen ja jopa persoonaton yleisilme
– Tiettyjen dramaattisten elementtien ohittaminen lyhyellä maininnalla (Rosemary Kennedy, Marilyn)

Rumat:
– Charlotte Sullivan halpana, suttuisena ja vampahtavana Marilynina

Kenelle: Draaman, eritoten poliittisen ja historiallisen draaman ystäville.

Sarja on katsottu arvostelua varten Netflixistä, mistä se on katsottavissa 14.10.2014 asti alkukielisellä The Kennedys -nimellä. Lisäksi Scanbox Entertainment on julkaissut sarjan DVD:llä ja Blu-raylla.

Mainokset

One response to “Kennedyt – minisarja (2011)

  1. Paluuviite:Kuninkaan puhe | Asema

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: